En osaa mitään, enkä enää opi helposti keskittymisvaikeuksien takia. Unohtelen. En oikein näe lukea, ja lonkkakipu vaikeuttaa kävelyä. Mutta opiskelu on yhä hauskaa.
Tiedäthän, kun päämäärä näkyy, käynti hidastuu
Kun on saapumassa perille, pystyy jo laskemaan jäljellä olevat askeleet
Kun taival on lopuilla, matkantekoon on ehtinyt kiintyä
Siksi elämällä ei ole tarkoitusta
Jos sillä olisi, se voisi joskus säälimättömästi täyttyä
Kahdeksanjapuoli vuotta
Kepillä sohin jäätä ja muurahaipesää
Kestää, jää
Muurahaiset pujottelevat halkeamista kallooni
Minun sanani ovat rämiseviä haaveiden sirpaleita.
En oikein uskalla liikahtaa
Pelosta ettei jää paikkaa palata
Teitä ei ole kuin väärä
Pitää siis aloittaa polku
Ei vittu oon isättömän, tyhmän sekatyömiehen ja pienviljelijän tyttären vähämielinen ainoa poika. Ikäni olen kailottanut ettei perintötekijöillä ole merkitystä, ettei lahjakkuutta ole.
Lahjakkuutta ei ole minussa eikä muissakaan köyhien pennuissa. Viiskymmentäkolme ja puoli vuotta olen yrittänyt teeskennellä ihmistä ja tänä yönä perseenikin sille nauraa.
Ihmisen elämän ja eläimen elämän ero on mutkikkuus. Eläin tekee asiat tarvejärjestyksessä. Ihmisen on pakko noudattaa aikataulua.
Siksi ihminen vieraantuu. Ei ole nautinto kusaisemisen sijasta suorittaa aamutoimet, nälän tyydyttämisen sijasta “nauttia” aamiaista, kirmailun sijasta käydä lenkillä, saaliin kimppuun säntäämisen sijasta kuitata työttömyyskorvausta. Elämä.
Sen voi itse päättää.
Kuolasuutantat jopa päättäjätasolla kirkuvat joka tapahtuman jälkeen että riittää ymmärtäminen ja pehmeät asenteet. Kova kovaa vastaan!
Ihan totta, miten voi ratkaista ongelmaa ellei ymmärrä?
Miten ihmisen epätoivo korjataan, yhteisön itse tuottama umpikuja avataan, ellei ihmistä ja tilannetta ymmärretä? Kukaan ei huvikseen tee itsemurhaa. Kukaan ei vihaa ilman syytä. Jos viha johtaa siihen, että koetut pahat kostetaan yhtä syyttömille kuin itsekin on (esimerkiksi koulukiusattuna) ollut, täsmälleen samanlaatuinen ratkaisu on ryhtyä kohteettomiin rankaisu- ja rajoitustoimiin niinkö vitun ameriikassa.
Koulukiusaaminen vaikuttaa minun elämääni tänäkin päivänä. En tunne eläväni omassa maailmassa, tämä on öykkärien ja pakottajien maailma, jossa aseettoman pitää koko ajan paeta ja väistellä. Ja olisin ilman muuta aikoinani tappanut kiusaajani, jos olisin saanut hyppysiini pyssyn. Niin olisivat muutkin nuoret koulukiusatut. Se on ihmisen reaktio: pelko, viha pelon aiheuttajaa kohtaan ja tarve päästä siitä eroon.
Muut keinot löytyvät ymmärtämisen kautta.
Seinillä silvottu soppi
jossa lamput likaavat pimeyden nuhaisella loisteella
Silmäni eivät jaksa päästää
valoa päähän
Kävin ihmisten luona
Onko minun vastuullani ettei heillä edisty kuin harha
luulo että
että
Huomaan taas yrittäväni tarjota elämille tarkoituksia
Ota lunkisti, mä,
ei tarvitse pingottaa
Anna anteeksi
on pyyntö tai käsky
joka on ällöttävä väärinkäsitys
Olen väärässä
seurassa.
On viikonloppu, vapaapäiviä, ja vaellan Oulussa ja Impivaarassa. Asunnonnysässä unohdan mitä pitäisi tehdä, sillä ei mitään, ja katson elokuvaa muiden elämästä.
Aikaa kuluu. Se on sitä jota käytän. Sitä ei enää tehdä, sitä ei saa mistään lisää.
Pidän ihmisistä ja näen että he ovat tuolloisia hetkiä ja vaiheita.
Ainoa mitä en oikein muista on että tämä on kaikki omaani. Minä päätän. Minä päätän päiväni. Nyt tosin yön.
Unohdan että joku sytyttää uuden ihmisen loppuunpoltetun tumpista. Unohdan että rasiasta putosi käyttötarkoitus ja ohje, kun minut otettiin esille. Unohdan asiani kun vuoroni vihdoin koittaa. Unohdan avaimet mutten muista sitäkään olinko tulossa vai menossa, pitikö avata vai lukita.